Puolen vuoden päästä osa 1

Osa 1.

Tervehdys lukijat. Ensimmäiseksi suuret kiitokset jokaiselle lukijalle, täällä on ollut puolen vuoden aikana yli 5000 kävijää, yli 5000 kertaa on käyty lukemassa näitä  blogitekstejäni. Aivan mahtavaa. Todella upeaa nähdä, että on monia kiinnostanut lähettiläsopintomatkamme aivan täysin erilaiseen yhteiskuntaan   kuin kotiSuomemme on.

 Puolisen vuotta on siitä aikaa, kun Kolumbian matkalta kotiin saavuin kaikkien kokemusten, uusien tuttavuuksien ja matkaväsymyksen kera.

Nyt kun tämän kirjoittamista aloitin, on vapunaatto yö, parin tunnin päästä on kansainvälinen työläisten juhlapäivä, labourday niin kuin jossain päin maailmaa tätä päivää kutsutaan. Päivä, jolloin marssitaan monissa kaupungeissa. Minä työläisten juhlapäivänaattona yövuorossa töissä, osastolla jossa valvon kaikki nukkuvat ja rauha on laskeutunut asukkaiden uniin. Saan olla niin onnellisessa asemassa, että asun yhteiskunnassa, jossa voin tehdä työtä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella useampiakin ammatteja ja on ollut mahdollisuus tehdä monenlaista työtä. Tätä opiskeluani on yhteiskunta tukenut verorahoin.

Kymmenen päivän reissu rapakon toiselle puolen oli tehnyt suuren vaikutuksen keski-ikäiseen maalaispoikaan. Rapakon toisella puolen matka oli jo itsessään suuri kokemus, pisin lentokoneella tehty matka oli ennen tätä matkaa ollut Puolan Gdanskiin ja se matka kesti 1.25 minuuttia, nyt oli lentokoneessa matkustamista yhteensä 15 tuntia ja vaihdot päälle.

Matkalla todellakin tuli nähtyä niin paljon vastakohtia, ettei vastaavaa täällä kotiSuomessa näy niin selvästi, ehkä se johtuu Suomessa olevasta väen vähyydestä verrattuna Kolumbiaan, jossa pelkästään Bogotan kaupungissa on jo melkein kaksinkertainen lukumäärä ihmisiä kuin koko Suomenmaassa. Tai sitten se johtui siitä suuresta eriarvoisuudesta, joka paistoi jokaisesta paikasta esille. Eriarvoisuus oli matkallamme läsnä joka hetki.

Myönnän, että tämä oli matka, joka osui sisälle sieluun ja jätti jälkiä jälkeensä, myös oma ajattelumaailmani sai paljon uusia muotoja. Suurimmat vaikutukset tekivät kuitenkin ihmiset, ihmiset, jotka taistelivat elinkeinostaan, tekivät normaalia työtä, pitkiä päiviä ja halusivat ainoastaan laadukasta elämää itsellensä ja perheilleen. Ihmisiä, jotka järjestäytyivät ja koittivat vaikuttaa yhdessä, että laadukas elämä saisi uusia askelia edistyäkseen.

Jotenkin on helpompaa kirjoittaa tätä osiota nyt, kun on aikaa kulunut näinkin paljon. Ei ole tunne niin kovin enää pinnalla.

Kolumbia, uskomattoman kaunis, lämmin, kauniine ja lämpine ihmisineen.

Vaikka olenkin kotoisin etuoikeutetusta Suomesta, etuoikeutetusta siksi, että täällä meillä on järjestäytymisvapaus, jota Kolumbiassa ei ole. Suomessa meillä on hyvinvointiyhteiskunta, jossa on helppoa päästä terveydenhuollon piiriin, Kolumbiassa näin ei ole. Suomessa meillä on mahdollista kouluttautua tasa-arvoisessa koulutusjärjestelmässä.

Silti, jos palaamme ajassa taaksepäin, niin ei tarvitse mennä kuin runsas yksi ihmisen elinikä, niin olemme yhteiskunnassa, jossa meillä ei ollut vapauksia, meillä oli ihmisiä, jotka koittivat järjestäytyä saadakseen itselleen ja perheilleen laadukasta elämää. Tätä yhteiskuntaa kutsuimme silloinkin Suomeksi. Aivan erilainen Suomi kuin nykyään. Vaikka tälläkin hetkellä meillä kotimaassamme on paljon asioita, jotka eriarvoistavat meitä ja laittavat monet asiat tappelemaan vastakkain, on meillä Suomessa vielä asioita, jotka kuitenkin ovat vielä hyvinkin. Valitettavasti suunta mihin tämä meidän rakas kotimaamme on tällä hetkellä ajautumassa on todella eriarvoistava. Suuntaan, jossa kaikilla ihmisillä ei ole hyvinvointiyhteiskunnan suomia tasa-arvoisia mahdollisuuksia kouluttautua, tehdä sitä työtä mitä haluaa tai jopa järjestäytyä siten, miten se oli vielä vuosi sitten mahdollista.

On helppoa ottaa vertailukohteeksi Suomelle nyt Kolumbia. Suomikin on kaunis maa, ei aina niin lämmin, mutta aina niin turvallinen, ei näkyviä huumesotia, ei sissiarmeijoita, joihin palkataan nuoria miehiä, kun ei muuta työtä ole tarjolla. Suomi rehellisineen ihmisineen tai näin olen aina ajatellut ennen. Valitettavasti meillä on rehellisyyden malleina politiikan eliittiä, joihin rehellisyys ei enää päde. Jopa eduskunnan instanssi on menettänyt rehellisyyden ja kunnian maineen epärehellisine, rikollisinen kansanedustajineen, tietenkään ei saa yleistää ja suurin osa heistä varmasti ovat heitä, jotka oikeasti haluavat edustaa kansaa, valitettavasti läpi tuntuvat pääsevän äänensä kanssa nämä toiset. Eduskunta, jossa keskitytään toisten halventamiseen enemmän kuin maan politiikkaan ja maan edun ajamiseen.

Meillä Suomessa on julkinen terveydenhuolto, jossa kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisesti samalla viivalla, valitettavasti tämäkin malli on ajautumassa ajassa taaksepäin tai oikeastaan kohti mallia, jota ei ole milloinkaan ennen ollut. Sairaaloita lopetetaan, terveyskeskuksia lopetetaan, palvelut ajetaan kauemmaksi pois ihmisten luota.

Amerikassa tuotetaan terveyspalveluja, joihin pääsee tasa-arvoisesti, jos on tasa-arvoiset vakuutukset ja on rahaa tai hyvä työpaikka nämä vakuutukset mahdollistamassa.

Jostain elokuvasta on jäänyt itselleni lause mieleeni, että tasa-arvoinen yhteiskunta tarkoittaa sitä, että jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sori nyt tuntuu, että ajaudun Kolumbiasta kauas ja ehkä niin. Kuitenkin kun ajattelen kaikkia Kolumbiassa näkemiäni eriarvoisuuksia, niin näen paljon yhtäläisyyksiä kotimaahani, siitä mistä me olemme tulleet, mistä me taistelemme joka päivä ja minne tätä maata ollaan tällä hetkellä ajamassa. Eräs kolumbialainen kotiapulainen ammattiyhdistysaktiivi sanoikin hyvin. "Me olemme aina katsoneet ylöspäin pohjoismaita ja pohjoismaista mallia sopia asioista ja varsinkin Suomea olemme pitäneet aina mallimaana, kuitenkin nyt on huolestuttavaa siitä, mitä Suomeen ollaan suunnitteilla hallituksen tasolta, missähän kohtaa me kohtaamme, kun me kolumbialaiset yrittävät ylös ja te tulette alas"

Kun ajattelen sitä kuitenkin pelkkää murto-osaa mitä näin matkallamme, niin en voinut olla rakastumatta siihen maahan. En sen yhteiskuntaluokkien vuoksi, jossa kestää monia sukupolvia kivuta niitä pitkin seuraavaan ja harva siihen edes pystyy. En se eriarvoistavuuden vuoksi. Vaan sen vuoksi, kun ihmiset, jotka tavoittelevat laadukkaampaa elämää tekevät se sydän palaen, he tekevät sen uskolla ja luottamuksella tulevaisuudesta ja paremmasta elämästä ja he tekevät sen kaiken ystävyyden voimalla, auttaakseen solidaarisesti vierustoveria. Uskon, että meillä Suomessakin on joskus oltu näin, on ollut sydämien palot, solidaarisuutta, on ollut usko ja luottamus paremmasta, kun on jaksettu taistella vierustoverien rinnalla.

Ihmisistä, joita kohtasimme, näkyi toivo paremmasta. Maa oli lämmin ja ihmiset lämpimämpiä. Tietenkin kylmästä pohjolasta kotoisin oleva keski-ikäinen maalaispoika rakastui.

Koko kymmenen päivää meni niin kuin siivillä, olimme todella väsyneitä välillä. Ainakin itse olin ja olin myös puolet matkasta kipeänä. Toin jopa taudin kotiini mukanani, onneksi tallaisessa kylmässä Suomen pakkasessa ja piha saunan kuumuudessa annoin sille pöpölle lähtöpassit.

Jatkan tästä...