Päivä 5/Day 5, lauantai 25.11.2023, puoliväli ja muuttopäivä

Olette varmaan kohta lopen kyllästyneitä lukemaan hotellin aamupalalla käynnistä, mutta kerron silti. Tämän jälkeen ei tule enää yhtään Medelliinin hotellin aamupalaa käytyä millään lailla.

Muutimme tänään.
Lähdimme bussilla Medelliinin hienosta ja turvallisesta hotellista bussin kanssa kohti lentokenttää.

Heräsin jälleen aamulla aikaisin kuin yleensäkin. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt koneelle tai mennyt aamupalalle heti kuudelta, odotin sentään puoli seitsemään.

Otin herätessäni puhelimen kouraani ja soitin vaimolleni kotisuomeen WhatsApp puhelun, kuitenkin huonon yhteyden ja kyllästymiseen siitä, että kummatkin huutavat kännykkään, ettei kuulu mitään, päätin mieluummin viestitellä ja katkaisin puhelun. Suomessa oli satanut lunta ja oli -10 astetta pakkasta, ainakin Pöytyällä. No täällä Medelliinissä oli ollut 30 astetta plussaa parhaimmillaan.

Aamupalalle menin perinteen mukaisesti saman pöydän ääreen, samalle tuolille ja samalle puolelle pöytää.

Tällä kertaa tilasin saman munakokkelin kuin aikaisemminkin, mutta en suoraan kokilta, vaan tarjoilijalta. Sama kokki sitä kuitenkin oli tekemässä.

Hotellin ohi kulki mies ontuen kumpaakin jalkaansa ja jäi juttelemaan toisen miehen kanssa, joka kiillotti kiiltävää autoaan vielä lisää.

Aamupalan syötyäni oli mahdollisuus levätä vielä hetken. Bussi lähtisi vasta vähän ennen yhtätoista.

Läksimme kuitenkin pienellä joukolla kävelylenkille, olihan bussin tuloon vielä aikaa. Matkalla oli kadulla perhe, jotka myivät mitä värikkäimpiä muovihelmikoruja. Isä, äiti ja kolme lasta, näin ainakin luulen heidän olleen.

Ostin itsekin muutaman korun heiltä. Saimme kaikki myös rannekorut lahjaksi, hymyjen ja kiitosten kera. Tuli lämmin olo tästä kohtaamisesta, ei sen takia, että ostimme heiltä jotain, vaan sen takia, että heistä paistoi lämpö ja aitous.

Oli heillä korutehdaskin mukana matkassa.

Toiset opintomatkalaiset olivat saaneet eilen vielä lisää aisteille kuormitusta, kun olivat päässeet Chiva bussin kyytiin. Kaksituntia ajoa ympäri kaupunkia, kaksi tuntia musiikkia ja tanssia. Kaksi tuntia ilman stressiä, pelkästään hauskaa. Itse tein silti parhaan päätöksen ja jäin pois ja menin lepäämään. Aina pitää tunnistella omaa jaksamista ja myös myöntää se, jos ei jaksa.

Kuvan ottanut bussista Mikael Fogelholm

Lähdimme bussilla kohti lentokenttää. Me olimme jo tiistaina saapuneet samaa tietä pitkin, silloin vain pimeässä, kuin nyt menimme jo päivällä. 

Matkalla nähtiin asuntoalueita tai oikeastaan taloyhtiöitä ja kerrostaloja. Myös oli mainoksia asuinalueiden rakentamisesta ja vuokrayhtiöistä. Medelliinin ylemmän keskiluokan asunnot. 

On uskomatonta kuinka paljon eri tasoja mahtuu yhteen kaupunkiin, ja kaikki näkevät ne tasot maantieteellisesti ja visuaalisesti, mutta silti se on normaalia elämää.

Toiset elävät rikkauksissa ja toiset äärettömässä köyhyydessä, riippuu pitkälti siitä, mihin kastiin synnyt. Ihailen suuresti niitä ihmisiä, jotka jaksavat taistella, vaikka elämä ei olisi parhaita pelikortteja käteen antanut.

Nostan suuresti hattua Medelliinin asukkaille ja kiitos teille asukkaat, että saimme kunnian käydä tutustumassa teihin jollain tasolla ja teidän pihoillanne kävellä. Teidän tarinanne on yksi, vaikka siihen yhteen tarinaan mahtuu niitä tarinoita miljoonia.

Saavuimme lentoasemalle. Menimme kaikki checkinniä tekemään ja meidät ohjattiin automaateille. Jokaisella automaatilla oli henkilö opastamassa, en tiedä ovatko he siellä aina, vai vaan sen takia, että suomalaiset turistit ovat saapuneet. Saimme kuitenkin liput, hetken ihmettelyjen jälkeen. Kuitenkaan viidessä lipussa ei ollut istumapaikkaa ollenkaan ja yksi ryhmäläinen ei meinannut edes saada koko lippua aluksi ainakaan automaatista.

Lentokone oli ns. overbooked. Meidät neuvottiin laukun luovutuksen jälkeen viralliselle checkin luukulle, siis ensin automaatille, sen jälkeen laukun luovutukseen ja sen jälkeen vielä asiakaspalvelijalle. No nämähän ovat näitä ja näitähän nyt sattuu.

Tuli vain mieleen, että olisiko ollut vain helpompaa ilman niitä automaatteja.

Pääsimme kuitenkin kaikki samaan koneeseen, vaikka selkkauksia olikin.

Toiset joutuivat kiireen takia jättämään juomansa pöydälle keskeneräisenä ja toiset joutuivat ottamaan juoksuruokaa kirjaimellisesti.

Matkasimme Bogotan kentältä "bussilla" Siksi Patrizio sitä kutsui, mielestäni se oli huonosti suunniteltu ylisuuri tilataksi.

Matkasimme samankaltaista betoni, kuoppaista, tärinän aiheuttajatietä hotellille kuin oli ollut edellisessäkin kohteessa.

Jos edellinen hotelli oli ollut loistava, niin loistava oli vähättelyä, tai kai loistavuuskin kuuluu niihin makuasioihin, joista ei voi kiistellä.

Kiiltoa, kliinisyyttä länsimaista turvallisuutta, tätä kaikkea löytyi Radisson hotellista Bogotasta.

Kuitenkin, kun juuri eilen olimme olleet äärimmäisen köyhyyden äärellä ja kuuntelemassa tarinoita kotiapulaisten taisteluista, niin pakko sanoa, että huono omatunto hakkasi. Ehkä siksi, että kaikki nuo mitä oli aikaisemmin kokenut, iski niin syvälle sieluun ja nyt meille tuotiin se vastakohta pöytään ja me itse olimme siinä vastakohdassa mukana.

Hotelliin kirjautumisen jälkeen pieni briiffi ja ostoskeskusta kohden. Ostoskeskus, johon Patrizio meidät johdatti, oli välkettä helinää, kilinää ja tiukua täynnä. Merkkikauppoja täynnä, ihmisiä pilvin pimein, teinejä kokeilemassa merkkikelloja ja koruja. Erään naisten alusvaateliikkeen edessä seisoi keski-ikäinen mies. Kaupasta tuli ulos keski-ikäinen nainen parin vaatekassin ja nuoremman naisen kanssa ja ojensi pankkikortin miehelle ja jatkoivat matkaa.

Kiersin kauppakeskuksen läpi ostamatta yhtään mitään, ainoa asia mikä oli siellä viihdyttävää, oli kuulla ja nähdä kahden miehen esityksen oopperalauluja kovaa ja korkealta.

Kävimme vielä kaikki yhdessä syömässä ja menimme väsyneitä matkasta hotellille.

Kolumbia on todellakin vastakohtien maa. On niin paljon eriarvoisuutta, on niin paljon taloudellista köyhyyttä ja on niin paljon taloudellista turvaa ja rikkautta. Tämä on maa, josta ei tiedä välillä mitä ajattelisi. Tämä on maa missä on kaikki mahdollinen.

Vaikka pidänkin itseäni humanistina ja ihmisten oikeuksien puolustajana ja ihmisten oikeudenmukainen kohtelu ja tasapuolisuus on minulle tärkeää, niin silti näin itseni peilistä, kun kävelin kauppakeskuksessa. Itsehän olen juuri näitä samoja ihmisiä kuin nämä, jotka tätä ostoskeskusta käyttävät. Asun vain Suomessa, jossa työskentelen ja koitan tulla toimeen. Kaikki voisi kuitenkin olla toisin, ei tarvitsisi kuin olla syntynyt toiseen perheeseen tai toimeentulo vietäisiin pois.

Jotenkin tuntuu niin väärältä istua hienossa kliinisessä hotellissa kirjoittamassa tietokone sylissä, kun muualla ihmisiä on kylmissään taloissaan, puistoissaan, laatikoissaan ja ojissaan. 

Tuntuu niin väärältä, että maailmassa missä on niin paljon varallisuutta, on silti niin paljon nälänhätää.

Päätän tältä päivältä tähän ja palaan huomenna asiaan uudelleen. Huomenna lähdemme tutustumaan Bogotan kaupunkiin, kiertoajelun merkeissä.

Eilen vielä luulin, ettei tule oikein mitään kerrottavaa matkasta, mutta kyllä meidän matkastamme olisi kerrottavaa, vaikka kirjan verran. Aina tapahtuu jotain, jos ei kommelluksia meidän takia, niin jonkun muun.

Kohti kuudetta päivää ja niitä reissupäiviä ei tällä reissulla enää paljoa olekaan.