Päivä 3/Day 3, torstai 23.11.2023 ja kiiltokuvasta todellisuuteen

Huomenta Kolumbian Medelliinistä. Kaupunki joka katumaalauksineen, puineen, erilaisineen kasveineen ja kiiltävineen kerrostaloineen ja virastorakennuksineen on todella kaunis.

Täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat meidät ottaneet maahansa vierailemaan avoimin sydämin.

Vaikka monissa kohdin täälläkin kiiltää, niin todellisuus on nähtävissä silti jokaisessa kadun ja kulman takana. Ei myöskään tarvitse kuin kohottaa katseensa ylös vuorelle, niin näkee työläisten asumukset, he ovat ne itse sinne rakentaneet avotiileistä. Ei tarvitse myöskään, kuin laskea katse alas ja nähdä ihmiset, joilla ei ole edes niitä avotiilirakennelmia, voi olla pelkkä puu suojana tai jonkin näköinen kyhäelmä laatikoista tai muista materiaaleista, joita voi jostain löytää ja pystyy kantamaan.

Siis.

Aloitin päivän normaalisti aamupalalla hotellilla. Samat rutiinit kuin aikaisemmin, tällä kertaa munia paistava kokki tiputti raakaa kananmunaa hellalle ja näytti kiroilevan itsekseen, käsillä tehostaen lausettaan.

Aamupalan jälkeen oli hyvää aikaa mennä kirjoittamaan edellisen päivän tarinaa suuresti tiivistettynä.

Yhdeksän aamulla jo lähdettiin matkaan. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja huomasi heti, kun astui ulos hotellilta, että tulee kuuma päivä.

Ensimmäinen etappimme oli Bancolombia pankin Medelliinin yksikkö. Talo, johon kävelimme, oli iso ja kiiltävä. 

Vietimme hetken aikaa alakerrassa ja turvaselvityksestä ja tarkastuksesta selvittyämme pääsimme tutustumaan koko rakennukseen, tämän pankin isomman ammattiliiton henkilön ohjauksella (lisäilen ihmisten nimiä myöhemmin). 

Tapasimme niin liiton jäseniä, kuin myös pankin johtoa ja esimiehiä.

Pankin konttorien tilat olivat valtavat, avoimet työskentely ympäristöt. Kuitenkin aika kolkkoja, joissa sijaitsi isoja pöytärivejä, joiden äärellä istuttiin tietokoneensa kanssa töitä tekemässä.

 Saimme myös opastuksen tämän pankin isoimman liiton toimintaan.  Näitä liittoja voi olla samassa pankissa useita kymmeniä. Aivan uskomatonta. 

Kuitenkin isoin niistä liitoista istuu työnantajan kanssa samaan pöytään neuvottelemaan kollektiivisesta sopimuksesta työnantajan ja työntekijöiden välille.

Pankkivierailun jälkeen lounaalle maistamaan paikallista perinteistä ruokaa. Itse tuli valittua ruoka, jota maatyöläiset söivät aikoinaan tai niin ainakin kuulin. Paljon lihaa, papuja, makkaraa ja riisiä. Maissileipää kastettavaksi. Vihanneksen virkaa toimitti paistettu banaanin viipale ja lohko mangoa. Siis paljon proteiinia ja hiilareita.

Lounaalla meni tovin aikaa, onhan 13 ihmisen ruoan tuonti pöytään aikaa vievää hommaa. 

Lounaan jälkeen pikainen vessakäynti hotellilla ja matka kohti köysirataa.

Matka oli pomppuinen ja kuski oli asiansa osaava. Liikenne kun oli nopeaa ja kaikki meni mistä mahtui, niinkuin meidän kuskikin bussinsa kanssa.

Bussissa Patrizio ja Laura valistivat meitä, että nyt olemme kohta maailmassa, jossa on todella köyhää. Monet ihmiset taistelevat elämästään ilman rahaa ja ilman laadukasta elämää. Laura sanoi, että pitäkää puhelimet ja arvoesineet piilossa ja repuistanne huoli.

Bussin ikkunasta jo huomasi, että kiiltävät rakennukset eivät olleet sitä todellista kaupunkia, vaan tämä.

Oli tiileistä ja betonista rakennettuja taloja ja asumuksia. Köyhyys paistoi joka puolelta.

Yksi asia mikä oli yhteistä hyväosaisten ja tämän alueen kanssa olivat upeat katu ja talotaiteet.

Matkustimme köysiradan vaunulla, johon sai mennä 8- henkeä. Meidän vaunussamme kuitenkin oli jo 10- henkeä. 

Vaunu kulki koko työläisalueen asumusten kattojen yllä. Näky veti tällaisen suomalaisen omassa nurkassaan kasvaneen hiljaiseksi.

Asumuksia oli koko vuoren rinne täynnä, mitä erilaisineen laajennuksineen ja virityksineen. Rahaa kun ei ole, niin jotenkin ihmisen täytyy koittaa elää. Huomasi, että elämä on kovaa ja taistelua. Kuitenkin nämä ovat ihmisten koteja ja ihmisten tarinoita, joita täytyy kunnioittaa. Täällä asuu myös niitä ihmisiä, jotka pitävät Medelliinin pyörät pyörimässä, työtätekeviä tavallisia ihmisiä, jotka vain haluavat saada jokapäiväisen leipänsä. Täällä vain monille maksetaan siitä työstä niin pieni palkka, ettei sillä palkalla tule toimeen.

Pääsimme kohteeseemme, joka oli Santo Domingo kaupunki. Santo Domingossa oli ihmisiä liikkeellä todella paljon. Autoja meni peräkkäin ja moottoripyörät pujottelivat, joka välissä. Ihmisiä oli erilaisissa kojuissaan tekemässä tienestiä, myymässä grillattua makkaraa, piirakoita mausteita. Kulkukoirat kaiken keskellä.

Kävelimme koko keskusalueen läpi ja kyllähän monien katseet meihin kääntyivät. Kun bussissa sanottiin, että älkää kiinnittäkö huomiota itseenne, niin jos kymmenisen tämän näköistä ihmistä aurinkolaseineen, reppuineen, jotka sijaitsivatkin edessä rinnan päällä, eikä selässä. Kävelivät ahtaiden kujien läpi, niin tottakai se kiinnittää huomiota. Voisi vain kuvitella, jos itse olisi samassa asemassa kuin he.

Eräässä rakennuksessa ei ollut ikkunoita, pelkästään ikkunan kokoiset aukot. Kattona oli ruostunut aaltopelti. Rakennus oli avotiilistä rakennettu ja tiilien päät sojottivat vaikka, minne. Tässä samaisessa kodissa oli ikkunan aukkojen ympärille ripustettu jouluvalot ja koristeita.

Itse kun lähti aamulla tasokkaasta hotellista, tasokkaan ja runsaan aamupalan saattelemana liikenteeseen, en vielä ymmärtänyt silloin millaiseen tunteiden vuoristorataan pääsisi. Kiiltävistä rakennuksista, todelliseen kaupunkiin, jossa vietettiin sitä todellista elämää.

Eräs ihminen sanoi minulle ennen matkaa, että koita olla rakastumatta Kolumbiaan. Hän kertoi menettäneensä sydämensä jo jokin aika sitten, kun on täällä vieraillut. En tiedä voiko sitä rakkaudeksi kutsua, mutta nyt jo Kolumbia on saamassa otettaan minusta.

Kaunis maa ja kaunis Medelliinin kaupunki, jossa on kadut ja viheralueet roskia täynnä.

Maa, jossa taistelu on jokapäiväistä, samalla kuin parempituloiset ovat omissa oloissaan. Medelliini on kaupunki jossa 6 eri luokkaryhmää on nähtävissä maatieteellisesti, kun rikkaat asuvat hienoissa kerrostaloissaan laaksossa ja mitä köyhempi on, sitä ylemmäs vuorelle on joutunut asumaan, jos siis on mahdollisuus asumukseen.

Maa, jossa tavallinen väki kulkee hotellin aamupalaterassin ohi ja ruokailijat kääntävät katsettaan pois. Maa, jossa näkymättömyydelläkin on monia eri tasoja.

Kaunis maa täynnä ristiriitaisuuksia ja vastakohtia, tasa-arvo, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on tästä maasta kaukana. Silti ihmiset heräävät uuteen aamuun ja menevät pitämään tämänkin kaupungin pyörät pyörimässä.

Tärkeintä olisi saada jokaisen ihmisen elämälle ansaitsemansa arvo. Tämä ei tapahdu ihmisiä riistämällä ja hyväksi käyttämällä, vaan köyhyyden poistamisella, tästä hyötyy koko yhteiskunta.

Kun saavuimme tänne tiistaina ja ajelimme vuoren rinnettä alaspäin, näimme ne valot, joista kerroin ensimmäisen päivän tarinassa. Kaikki ihailimme kuinka kaunis näky pimeässä, kuin olisi taivaan tähdet sataneet alas.

Nyt kun lähdimme pois köysiradalta, niin hetken päästä tuli pimeää. Istuimme bussin kyydissä ja katsoimme samoja valoja vähän ylöspäin. Katsoimme näitä valoja nyt eri silmin. Jokaisen valon takana on tarina ja monen ihmisen koti. 

Olimme juuri olleet kävelemässä heidän pihoillaan.